Eihän asiat tietenkään mennyt niinkuin suunnittelin, olisihan se jo ollut liikaa vaadittu.
Tämän viikon tiistai oli kaiken kaikkiaan painajaismainen, täynnä vastoin käymisiä.
Olen sinnitellyt ässä jo toista viikkoa flunssan kanssa, nyt se onkin sitten sitten siirtynyt keuhkoputkiin ja poskionteloihin joten antibiootilla ollaan.
Tiistaina siis oli tuon meidän Demin eläinlääkärikäynti. Piti poistaa kaikki kulmurit, kun eivät iroonneet vaikka pysyvät hampaat olivat jo tuloillaan ulkona. Tuomio ei sitten ollutkaan kovin miellyttävä, ainakaan ensikertalaisen koiranomistajan kannalta ja koiran joka on sijoitussopimuksella ja tarkoitus käydä näyttelyissä.
Alakulmurit kasvavat väärin, jos jatkavat kasvuaan nykyisessä paikassaan, tulevat ne painumaan läpi kitalaesta aina kalloon asti. Saimme ratkaisuksi aloittaa koti oikomishoidon. 15minuuttia päivässä tulee hampaita painaa oikeaan suuntaan niin kauna kunnes hampaat on suorassa tai jos ei tämä onnistu, on edessä hampaiden poisto ja näyttelyiden ja astutuspuuhien unohtaminen. Voitte kuvitella kuinka mielenkiintoista on koittaa pidellä pentua väkisin sylissä ja väkisin vääntää hampaita oikeaan suuntaan kun toinen rimpuilee kaikilla voimilla vastaan. Mieheltähän en juuri apua saa, tämä on minun koirani, sen hän on tehnyt hyvin selväksi. Vieläkun löytäisi sen hyvän otteen, ettei painaisi koiran leukaa liikaa, aiheuttaen näin ylimääräistä kipua toiselle :/ Jos jollakulla lukijalla on tähän jotain apuja, niin vinkatkaa. Apua todellakin tarvitaan.
Noh sitten tiistai-iltana soi puhelin. Pomoni soitti kertoakseen todella huonoista uutisista. Ketju on päättänyt asettaa kesälomakiellon heinä-, elo-, ja syyskuulle. Alkaen viikosta 28, juuri siitä viikosta, jolloin meillä olisi ollut lähtö Turkkiin. Siinä sitten väännettiin itkua molemmat puhelimessa. Asiasta ei kuulemma jousteta ja lomakielto pitää myös minun kohdallani.
Olen keskiviikosta asti etsinyt, penkonut ja myllännyt koko tjäreborgin matkojen suhteen jotka olisivat mahdollisia meille, eikä vaihtoehtoja juuri ollut. Ainoa mahdollinen mikäli emme halunneet menettää jo maksettua varausmaksua oli viikkoa aikaisempi lähtö, takaisin olisimme tulleet samana päivänä kuin aiemman reissun lähtö. Sekin siis viikolla 28.
Eipä juuri ollut vaihtoehtoja kuin kävellä työpaikalle saikusta huolimatta ja pyytää johtajaa kuuntelemaan sanottavani. Hän ei voinut asiaa luvata vaikka olisi minulle sen suonut ilomielin mutta lupasi kysyä asiaa omalta esimieheltään.Olin vuodattanut kyyneleitä tämän asian tiimoilta koko viikon ja jonkinsortin luovutusta jo oli ilmassa. Tunne siitä, että työpaikkani estää minulta yhden elämäni tärkeimistä hetkistä. Mielessä kävi kaikki tunneskaalat irtisanoutumisesta oman raajansa rikkomiseen tietoisesti häissä, että pääsisimme matkaan. meillä kun siis ei ole vaihtoehtoja matkustaa myöhemmin lomasulun jälkeen, esikoisen koulun takia.Oli ehkä elämäni pisimmät kolme minuuttia itku kurkussa siinä istuessa. Sitten aukesi ovi ja johtaja ilmestyi ovelle naama peruslukemilla, lannistuin ja kyyneleitä nieleskellen valmistuin kuulemaan sen pahimman uutisen. "Homma ok. Lähde matkalle. Saat lomailla vielä viikon 28." ANTEEKSI MITÄ?????
Pomoni nieleskeli kyyneleitä onnesta minun puolestani, minä nieleskelin kyyneleitä ja johtajan silmät vetistyivät. Pääsisimme siis sitten matkaan, muuttamalla viikolla aiemmaksi reissumme ja jäisi vielä muutama päivä lasten kanssa loman viettoon.
Tähän kirjoitukseen ei saa välitettyä sitä tunneskaalaa mitä koin tämän viikon aikana ja itkua nieleskellen tätä kirjoitan edelleen ahdistuneena tuosta tunteesta. Kaikki ei aina olekaan niin selvää kuin voisi kuvitella....
Jos koittaisi ensi postauksessa pitäytyä iloisemmissa asioissa....
