Tämä päivä ei ole hyvä päivä...

Mieli maassa, siivet rikki. Lyöty olo...

Tuossa muutama kuvaus tämän hetkisestä mielentilasta. Musta on ilmeisesti tulossa Bridezilla ja miten asiaan päädyin, tulee tässä:

Olin eilisestä illasta asti fiilistellyt tämän päiväistä tapaamistamme tulevassa juhlapaikassa. En siis ole koskaan nähnyt livenä tilaa sisältä päin, ulkoa kyllä, mutta olen kuullut sen olevan kaunis ja nähnyt kuvia tuttuni häistä jotka siellä vietettiin. Siksi sen uskalsinkin varata ennenkuin pääsen sitä itse katsomaan.

Tosiaan fiilis oli jo aamulla katossa, vaikka poika päätti herättää ennen kuutta aamulla.Silti se hymy sieltä tulisi, kun tajusin että tämä on se päivä kun kaikesta tulee todellista ja koristeluasioita voi ruveta suunnittelemaan ja saa tuulta purjeisiin muutenkin häiden suhteen. Mieheni oli varsin tietoinen tästä ja aamulla lähti Hkii:n työmaalleen työkaverinsa kyydissä. Koko päivä meni fiilistellessä, lukien mielettömiä määriä hääblogeja ja fiilistellen hyvää musiikkia, lataillen kameraa valmiiksi, miettien kysymyksiä juhlapaikasta
Homma lähti menemään reisille hieman ennen neljää kun selvisi ettei mieheni pääse lähtemään töistä ennen viittä. Olin koko päivän jutellut tilan henkilön kanssa ja hän vielä aamulla varmisti että varmasti olemme tulossa. Tottakai olemme, niin minä luulin ennen tuota kello neljää... Koitin hädissäni soittaa ainoalle kaasolle jolla on auto, että lähtisikö hän kanssani katsomaan paikkaa. Noh, hänellä oli hyvä syy miksei se käynyt, joten en ollut hänelle kiukkuinen, pettynyt toki. Niin, en siis omista itse korttia, enkä autoakaan joten tässä asiassa olin täysin riippuvainen muista. Matkaa meiltä hääpaikalle kuitenkin kertyy useita kilometrejä, joita en mieluusti ajaisi edes pyörällä :)
Koitin sitten hädissäni siskoani mukaan, jolla myös oli omat illan suunnitelmat. Tämä kaikki oli vain liikaa...
Kun hanat aukesi, en saanut enää niitä kiinni ja seuraavaksi tuli itsekkäät Bridezilla- maiset ajatukset:

- Eikö minun onneni merkitse kenellekkään mitään?
- Eikö miestä kiinnosta ollenkaan häämme?Jos kiinnostaisi niin olisi vaikka juossut 60km kotiin... (joo, mä tiiän!!)
- Minun Meidän häämme pitäisi olla kaikille prioriteetti ykkösenä
- Jos en pääse nyt, en mene ollenkaan.
- Unohdetaan koko häät, jos mieheni on niin vastuuton, ettei ajattele tulevaa vaimoaan....

Tätä aivopieruilua kesti hetken...Lopulta ahdistus kävi niin suureksi että oli pakko ottaa betasalpaajaa sydämentykytyksiin...

Naurettavaa, näin jälkikäteen ajateltuna (ja betasalpaajan rauhoittavan vaikutuksen alaisena)

Niin... En tiedä haluanko edes nähdä itseäni peilistä, mitä pidemmälle näitä valmisteluja edetään jos yksi pieni vastoinkäyminen saa koko pakan kaatumaan jo niskaan.
Ehkä tämä oli elävä todiste siitä, etten ole parhaimmilla paineen alaisena... Pitäisköhän suosiolla luovuttaa häidenjärjestely ammattilaiselle? :)

T: Bridezilla

P.S: Tälle saa ja pitää nauraa, sillä nyt se naurattaa jo itseäkin. Ehkä tämäkin on normaalia, mutta toisaalta, mitä on normaali? :)

"Äiti! Mun pään sisällä humisee...!"

Päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, lähinnä itseäni varten. Tuntuu etten jaksa rasittaa kaasojani jatkuvalla syötöllä höpisemällä hulluna häistä,häistä ja häistä... Toki ei haittaa jos tätä joku muukin erehtyy lueskelemaan :)

Kai tässä aluksi pitäisi kertoa hieman kuka olen ja mitä olen ja miksi.(myös muistutukseksi itselle,ettei pääse unohtumaan)

Kolmekymppiä kolkuttaa jo ovelle ja niihin vuosiin on mahtunut paljon hyvää ja paljon pahaa.
On tullut kokeiltua "Suuressa Kaupungissa" asumista,mutta päätin palata takaisin kotikonnuille, ei se ruoho ollut vihreämpää aidan toisella puolella.(Tiedoksi siis muillekkin!)
Suurin osa tuosta pahasta liittyykin tuohon takaisin palaamiseen, jos elämä olisi siellä ollut herkkua takaisin en olisi tullut.

Kaksi upeaa lasta on siunaantunut, 8-vuotias pieni prinsessa joka kutkuttaa äitinsä hermonrippeitä jo nyt eikä teini-ikä ole vielä edes lähellä. Ei ole päivää etteikö jostain asiasta pitäisi vääntää,milloin kavereista ja niiden typeristä tempauksista tai siitä miksi ei ole okei, että ne likaiset vaatteet jää tuonne huoneeseen josta ne sitten kannetaan pyykkikoriin vasta kun kaappi on tyhjä eikä puhtaita kalsareita enää kaapissa ole. Tää likka on kokenut kaikkea, tuntuu välillä että liikaakin ja syytän siitä osaltaan itseäni. Kokenut eron omasta äidistään, sitten isästään muuttaessaan toiselle paikkakunnalle,muuttoja ees taas, äitinsä tuskan ja pahan olon, taas eron ja taas muuton takaisin samalle paikkakunnalle mistä aikoinaan lähdettiin. Muistan ikuisesti sanat, jotka sanoi mulle kun palattiin takaisin "kotiin", mun vanhempien luokse, hetkellisesti ennenkuin saatiin oma asunto. Se tunteen ryöppy,mikä silloin illalla purkautui,veti hiljaiseksi. Oltiin taas jälleen kerran otettu yhteen jostain asiasta kun silloin 4-vuotias tyttäreni rupesi huutamaan:"Äiti, tajuatko kuinka pahalta tuntui kun vaan otit tavarasi ja muutit pois!Sä hylkäsit mut! Sä lähdit etkä tullut takaisin vaikka mä odotin..."...Huoh... Tulee edelleen paha olla ja ne sanat kaikuu aika ajoin korvissa. Ehkä mä olin typerä kun oletin, että lähtiessäni kolmevuotias tyttäreni ei tajuaisi mitään erosta... Toki kaikki kahdeksan vuotiaat on enemmän ja vähemmän kamalia aina välillä, mutta ehkä tää tästä vielä rauhottuu :)
Toinen tapaus on pieni presidentti(tuleva sellainen) Omaa nyt jo oman faniklubinsa ja ikää vasta 2v8kk. Ei jätä ketään kylmäksi ja vetää välillä meidät vanhemmatkin hiljaisiksi uskomattomilla letkautuksillaan. Suunnaton autofani, rakastaa Salamaa...ja Robinia, valitettavasti. Siitä me vanhemmat saamme nauttia lähes joka päivä. Omaa hurjan tempperamentin jo nyt, eli isäänsä tullut ja mä tulen olemaan sormi suussa vielä joku päivä :)

Sitten mun toiseen puoliskoon. Se on mua viikon vanhempi. Se oli se koulun komein poika ja mä se säällittävä kiusattu tyttö, josta kukaan ei välittänyt. Monen monet muistot on noista ajoista ja kiusaaminen loppui siihen kun toisiimme ihastuttiin.
Ruvettiin seurustelemaan 27.6.2000 ja oltiin yhdessä neljä vuotta, kunnes erottiin syistä jotka tänne ei kuulu. Tulin eron jälkeen raskaaksi ja palattiinkin yhteen kuukausi ennen laskettua aikaa.Mentiin kihloihin ja oltiin taas yhdessä kolmisen vuotta kunnes päätin lähteä työn perässä muualle. Jos en olisi lähtenyt olisin rouva jo nyt ollut hyvän aikaa. Palasin loppukesästä takaisin tänne -09 ja siitä rupesi taas hiljalleen lämpenemään meidän suhde,mutkien kautta toki. Virallinen puhelu taisi tulla 27.3.2010 ja siitä lähtien ollaan taas pidetty yhtä. Mä jostain syystä tiesin,että me tullaan viettämään loppuelämä yhdessä, oltiin molemmat toistemme ensi rakkaus ja se rakkaus ei noin vain unohdu vaikka kaikkea paskaa väliin mahtuukin. 21.12.12 mentiin kihloihin, sattumalta samana päivänä kuin mun yksi kaasoistani,mutta kaasoista lisää tuonnempana.

Ei mikään rakkauden satutarina, mutta sitäkin vahvempi <3

Niin ja häitä tanssitaan 27.6.2014... Tasan 14 vuotta myöhemmin... :)