Päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, lähinnä itseäni varten. Tuntuu etten jaksa rasittaa kaasojani jatkuvalla syötöllä höpisemällä hulluna häistä,häistä ja häistä... Toki ei haittaa jos tätä joku muukin erehtyy lueskelemaan :)
Kai tässä aluksi pitäisi kertoa hieman kuka olen ja mitä olen ja miksi.(myös muistutukseksi itselle,ettei pääse unohtumaan)
Kolmekymppiä kolkuttaa jo ovelle ja niihin vuosiin on mahtunut paljon hyvää ja paljon pahaa.
On tullut kokeiltua "Suuressa Kaupungissa" asumista,mutta päätin palata takaisin kotikonnuille, ei se ruoho ollut vihreämpää aidan toisella puolella.(Tiedoksi siis muillekkin!)
Suurin osa tuosta pahasta liittyykin tuohon takaisin palaamiseen, jos elämä olisi siellä ollut herkkua takaisin en olisi tullut.
Kaksi upeaa lasta on siunaantunut, 8-vuotias pieni prinsessa joka kutkuttaa äitinsä hermonrippeitä jo nyt eikä teini-ikä ole vielä edes lähellä. Ei ole päivää etteikö jostain asiasta pitäisi vääntää,milloin kavereista ja niiden typeristä tempauksista tai siitä miksi ei ole okei, että ne likaiset vaatteet jää tuonne huoneeseen josta ne sitten kannetaan pyykkikoriin vasta kun kaappi on tyhjä eikä puhtaita kalsareita enää kaapissa ole. Tää likka on kokenut kaikkea, tuntuu välillä että liikaakin ja syytän siitä osaltaan itseäni. Kokenut eron omasta äidistään, sitten isästään muuttaessaan toiselle paikkakunnalle,muuttoja ees taas, äitinsä tuskan ja pahan olon, taas eron ja taas muuton takaisin samalle paikkakunnalle mistä aikoinaan lähdettiin. Muistan ikuisesti sanat, jotka sanoi mulle kun palattiin takaisin "kotiin", mun vanhempien luokse, hetkellisesti ennenkuin saatiin oma asunto. Se tunteen ryöppy,mikä silloin illalla purkautui,veti hiljaiseksi. Oltiin taas jälleen kerran otettu yhteen jostain asiasta kun silloin 4-vuotias tyttäreni rupesi huutamaan:"Äiti, tajuatko kuinka pahalta tuntui kun vaan otit tavarasi ja muutit pois!Sä hylkäsit mut! Sä lähdit etkä tullut takaisin vaikka mä odotin..."...Huoh... Tulee edelleen paha olla ja ne sanat kaikuu aika ajoin korvissa. Ehkä mä olin typerä kun oletin, että lähtiessäni kolmevuotias tyttäreni ei tajuaisi mitään erosta... Toki kaikki kahdeksan vuotiaat on enemmän ja vähemmän kamalia aina välillä, mutta ehkä tää tästä vielä rauhottuu :)
Toinen tapaus on pieni presidentti(tuleva sellainen) Omaa nyt jo oman faniklubinsa ja ikää vasta 2v8kk. Ei jätä ketään kylmäksi ja vetää välillä meidät vanhemmatkin hiljaisiksi uskomattomilla letkautuksillaan. Suunnaton autofani, rakastaa Salamaa...ja Robinia, valitettavasti. Siitä me vanhemmat saamme nauttia lähes joka päivä. Omaa hurjan tempperamentin jo nyt, eli isäänsä tullut ja mä tulen olemaan sormi suussa vielä joku päivä :)
Sitten mun toiseen puoliskoon. Se on mua viikon vanhempi. Se oli se koulun komein poika ja mä se säällittävä kiusattu tyttö, josta kukaan ei välittänyt. Monen monet muistot on noista ajoista ja kiusaaminen loppui siihen kun toisiimme ihastuttiin.
Ruvettiin seurustelemaan 27.6.2000 ja oltiin yhdessä neljä vuotta, kunnes erottiin syistä jotka tänne ei kuulu. Tulin eron jälkeen raskaaksi ja palattiinkin yhteen kuukausi ennen laskettua aikaa.Mentiin kihloihin ja oltiin taas yhdessä kolmisen vuotta kunnes päätin lähteä työn perässä muualle. Jos en olisi lähtenyt olisin rouva jo nyt ollut hyvän aikaa. Palasin loppukesästä takaisin tänne -09 ja siitä rupesi taas hiljalleen lämpenemään meidän suhde,mutkien kautta toki. Virallinen puhelu taisi tulla 27.3.2010 ja siitä lähtien ollaan taas pidetty yhtä. Mä jostain syystä tiesin,että me tullaan viettämään loppuelämä yhdessä, oltiin molemmat toistemme ensi rakkaus ja se rakkaus ei noin vain unohdu vaikka kaikkea paskaa väliin mahtuukin. 21.12.12 mentiin kihloihin, sattumalta samana päivänä kuin mun yksi kaasoistani,mutta kaasoista lisää tuonnempana.
Ei mikään rakkauden satutarina, mutta sitäkin vahvempi <3
Niin ja häitä tanssitaan 27.6.2014... Tasan 14 vuotta myöhemmin... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa :)