SE häämekko...

Vihdoin se saapui.

Avasin kotioven eilen töistä tullessani ja postiluukusta oli tipahtanut postin lappu. Tavarat käsistä huitsin nevadaan ja juosten postille, takaisin kotiin, kamat kasaan ja vanhempien luokse sovittamaan, sillä en halua mieheni näkevän pukuani, ennenkuin kirkossa.

Olin kuin pieni lapsi jouluaattona kun avasin pakkausta ja mielessä pyöri tuhat asiaa: "Tuleeko mulle itku kun näen itseni peilistä?" "Tuleeko äidille itku kun näkee mut?" "Onko tämä se mekko jonka kanssa haluan viettää elämäni tärkeimmän päivän?" "Mitä jos sisältä paljastuukin jotain ihan muuta kuin oletin?" - onhan sokkona netistä ostaessa valitettavasti riskinsä. Huijareita on moneen lähtöön, kuten olen saanut muita blogeja ja naimisiin.infoa lukiessa huomata.

Paketista paljastui kaunis mekko, juuri sellainen kuin oletinkin sen olevan. Painava kuin synti. Tämä ei kuitenkaan muodostunut miksikään elämää suuremmaksi kokemukseksi. Ei tullut itku, kellekkään. Tosin asiaan vaikuttaa varmasti moni asia,joista tässä esimerkiksi muutama:

Väsymys: Hirveän työstressin keskellä heti töistä suoraan säntäily ei ole kenellekkään hyväksi. Olin niin väsynyt, etten jaksanut edes keittää kahvia, jolla olisin piristynyt.
Kuumuus: Huone, jossa tämä mekko laitettiin päälleni, oli kuin sauna. Pelkästään omien vaatteiden riisuminen päältä pois, sai selän märäksi. Mutta ainut vaihtoehto,sillä en halua isänikään näkevän mekkoani ennenkuin kirkon ulkopuolella.
Äiti: Oli ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, vannehameet ja nyörit selässä täyttä hepreaa. (Mulla on kyllä kaksi siskoa, joista molemmat naimisissa,mutta mekot on niille auttanut joku muu kuin meidän äiti) Siinä puoli tuntia hikoillessa kaunis mekko päällä, odottaen että äitini vihdoin saisi puvun tarpeeksi kireälle, olin jo luovuttanut. Ei tullut WOW!-fiilistä kun katsoin itseäni peilistä. Mekko roikkui ja vannehameen säädöt oli päin mäntyjä...

Ainoa piristysruiske tässä koko hommassa, oli rakas poikani, joka seurasi hyvin tarkkaavaisesti meidän puuhia. Ei kääntänyt minusta hetkeksikään katsettaan. Kun mekko oli vihdoin ja viimein jotenkuten päällä, päätti tämä kysyä minulta pohtien kulmat kurtussa "Äiti, oletko menossa tanssimaan?". Hymy tuli väkisin huulille, ja vastasin että ei en ole. Siihen poika totesi, että "Aijaa,vai niin. No, äiti näyttää ihan prinsessalta."
Tuntui hyvältä ja loppuillan poika roikkuikin hihassa kiinni jatkuvasti. Kai se oli jännitävää nähdä äiti niin omituisissa vaatteissa. :)

Täytyy järjestää kaasojeni kanssa uusi pukeutuminen pukuun ja mieluusti ostamieni kenkien kera.
Kyllä se mekko on SE mekko, aivan varmasti, kunhan saan mekon päälle niinkuin kuuluu. pelkohan tässä vain herää siitä, että kun olen mekon näin ajoissa ehtinyt hommata,niin mieli muuttuu vielä matkan varrella.

Mieleni halajaisi hirmuisesti ladata mekosta kuvia tähän, mutta koska on olemassa riski, että mieheni eksyy tätä lukemaan, niin en viitsi...

Olen huomannut itseni jotenkin apeaksi lähiaikoina. Ja seuraavassa hetkessä hössöttäjäksi. Tuntuu, että koko ajatus häistä ahdistaa ja olisi helpompi vain jättää tekemättä... Ja sitten taas se maanisempi vaihe, että haluan valita monogrammeja kutsukorttiin vaikka koko yön ja varata juhlapaikan ja kirkon ja ja ja ja ja ja... Onko teillä muilla ollut matkan varrella vastaavia tuntemuksia?

Ensi postauksessa paneudutaan teemaan ja jo haalittuihin koristeluihin ja ideoihin tulevasta.